2022/08/23

2022/08/01

Hei

Olen viimeksi kirjoittanut tänne 2019. Siitä asti olen käynnyt läpi paljon muutoksia elämässäni. Isoin muutos kuitenkin on ollut masennus, johon valitettavasti olen sairastunut ja jonka hoidon olen aloittanut. Tämä blogi oli alun alkaenkin ikäänkuin ajatusteni moderoitu päiväkirja, sillä en koskaan ole uskaltanut kertoa sielunmaisemistani millään tavalla "julkisesti" tai edes millään tavalla laajasti. Minulla on monia pelkoja, joista suurin osa liittyy itseni ilmaisuun. Siksi teen taidetta, luulisin.

Nyt kuitenkin tämä blogi näyttäisi auttavan minua olemaan vihdoinkin vapaampi. Ehkä myös rehellisempi itseäni kohtaan. 

Kirjoitan tänne edelleen silloin tällöin, kun jaksan. Ja laitan kuviakin. 

Viime vuonna olin kävelemässä Helsingissä, ja minuun iski halu katsoa ylös. Juuri sillä hetkellä näin linnun lentävän ja päätin ottaa jonkinlaisen valokuvan. Kääntelin hetken kameraani ja tein kaksoisvaloituksen. Syntyi tämä alla oleva valokuva. Jostain syystä lintumainen muoto kuvan keskellä oli alitajuinen tapahtuma ja hauska yhteensattuma. Omistan tämän kaikille linnuille. 






2019/11/05

Vanhaa valoa



 2019

Kun kävelen mustassa pimeässä säässä syysilma luikerrellen hanskojeni läpi ja käsissäni musta laatikko, pohdin, mitä edes teen. Valokuvan tekeminen on outoa tutkimista. Kuvissa on aina vanhaa valoa. Samanlaista valoa joka hehkuu avaruudesta monien galaksien läpi maapallon observatorioihin. Perspektiivi vain on pienempi.

Valokuva on vanhaa valoa ja mitä kauemmaksi aikamme kuluu, sitä vanhemmaksi valo muuttuu kunnes pian katoaa. Siksi kai valokuva ei tunnu niin kauhean mielenkiintoiselta. Vanhaa valoa on joka paikassa jatkuvasti. Mutta emme me sitä näe. Ei kukaan katso lamppua ja totea "onpahan tuo vanhaa!" sillä ihminen on koko ajan tietoisuudessaan menneen ja tulevan välissä, nykyajassa, joka kulkee ja kulkee ja kulkee.

Tämä kaikki on niin eriskummallista. Keräilyä. Mitä varten keräillään? Saalistamisen vuoksi.

Tämä valokuvan avulla tapahtuva "saalistus" ei ole maailmasta "pois ottamista" kun vaikka silloin, kun ihminen poimii kukan. Kun kukka poimitaan, silloin sen maailma on riistetty. Muokattu teolla. Valokuvalla poimitaan asioiden tietty nykyhetki, joka katoaa valotuksen jälkeen. Se aikaansaa tunteen ikuisuudesta. Hetket eivät voi olla ikuisia. Miksi sanotaan "ikuistin hetken"? Se ei ole totta. Hetki vain poimittiin, se oli ja se meni.

Valokuva on veden pinta, mutta pinta liikkuu meissä. On laineiden liikettä, syvää epäselvyyttä. Joten miten pysähtyä valokuvan kanssa totuudellisesti? Voiko niin edes tehdä?

Ja tärkeimpänä: onko sillä enää mitään väliä?






2019/05/23

Pohtimista taiteen tekemisestä


Hidas havainnointi ja kypsyttely ovat kaksi asiaa, jotka liittyvät täysin taiteilijan mieleeni, kun teen taideteoksia. Useimpien kuvien lataus syntyy minulle juuri näillä tavoilla. Otan valokuvat nopeasti, hetkessä, silmänräpäyksessä, ja mietin vasta myöhemmin, mitä ne tarkoittavat - mikä on juuri tämän yhden kyseisen valokuvan mieli ja sen suhde muihin valokuviin. Tarkoitus on kuvata ikäänkuin alitajuntaa näkyväksi ja etsiä palasia jotka yhdistyvät kuin sähköjohdot, jotta saadaan johtojen päähän mustalle näytölle kuva, kokonaisuus.

Kokonaisuutta ovat kokemukset, kokemattomat kokemukset, se mitä syön, se mitä unta näin, se onko minusta aurinko kaunis vai ei jne. Näistä elämän osa-alueista valitsen teeman jota lähden tutkimaan. Tällä hetkellä teemana elämässäni ovat unet.

Kun olin lapsi, halusin olla meteorologi, urheiluopettaja tai tutkimusmatkailija. Tahdoin myös kovasti olla tarinankertoja: muistan ajatelleeni, että minusta ei koskaan tulisi kirjailijaa, vaan tarinankertoja. Olen unohtanut mikä ero näillä on. Ehkäpä kirjailija on vain nimike tarinankertojalle? Tiedä häntä. Mielestäni taiteilijan ammatissa yhdistyy kaikki mitä lapsena halusin. Tutkiessani jotakin aihetta, voin käyttää lähteenäni mitä vaan - maailma on vapaa. Näin teen taiteen tekotavasta tutkimusmatkan.

Vapaus on suuri ristiriita, sillä se aiheuttaa etuoikeutetun paineen. Tällä hetkellä Suomessa asuessani, kokemukseni taiteilijuudesta on ollut ajoittain ahdistavaa. Mieleeni tulee logoterapeutti Viktor Frankl ja hänen ajatuksensa ahdistuksesta. Hän sanoo, että ihmisen ahdistus johtuu tarkoituksen puutteesta.
Oma ahdistukseni ei johdu siitä, että minulla ei olisi ihmisenä olemisen kautta tarkoitusta, vaan siitä, että minulla nimenomaan on tarkoitus. Ja se tarkoitus on motiiviltaan hyvä (mitä ikinä hyvä tarkoittaakaan) tai ainakin näin toivon.

Miten yksi ihminen voisi pelastaa tässä maailmassa sen, joka on vaarassa tuhoutua, varsinkin, jos se jokin on itse maailma?

Koen, että ihmisellä on sielussaan, syvällä varjoissaan, tarinamyyttimäinen osio - sen tehtävä on tehdä asioista tarinoita, "elämä on kuin tarina" jne. Ehkä tämä ajatusmalli johtuu siitä, että lapsena kirjat ja sarjakuvat, televisot ja elokuvat, istuttavat tämänlaisia ajatuksia mieliimme. Ja sitten siitä kaikesta tuleekin totta! Muistan miten lapsena rakastin tarinoita. Rakastan niitä vieläkin.
Unet, joita näemme, ovat kuvavirtaa. Minusta ne aika-ajoin musituttavat televisiota. 

Ihmisellä on yksi asia elämässään, mikä myös tarinoilla ja jopa unillakin on: alku ja loppu.

Olen valinnut kumppanikseni taiteen tekemisen. Tai oikeastaan, se on valinnut minut, enkä voi sitä jättää. Se on minulle ainoa oikealta tuntuva apuväline, jonka avulla voin joko poistaa hieman pahaa, tai mikä parempaa, luoda hieman jotain hyvää ja samaistuttavaa tähän maailmaan. En tiedä miksi näin on.

Hymy todistaa sen, että toivoa on. 




Varjon muoto nro. 2 | Shadow fig. 2.


2019/04/19

Kirjeistä itselleni, osa 1


Viiltoja, 2019


















" Maailma tuntuu hyökkäävältä pedolta. Siltä, että se ei raatele vielä. Odottaa vain. 

Katselee kun liikun ja hyökkää silloin kun en ymmärrä tai osaa lähteä karkuun. 
Olen välillä hyvin sokaistunut onnen vuoksi. Onni sokaisee minut. 
Silloin (onnellisena) kaikki tuntuu tärkeältä ja asioilta lähtee perspektiivi. 
En tiedä uskonko onnellisena ollessani enää asioihin päivän jälkeen. 

Olisin kovasti tahtonut Japaniin. 

Ehkä jokin, elämä, puhuu minulle näin, koska polkuni on toinen. Mutta mikä se polku on?"


2018/09/10

Ida


Ida, 2018

Olin tänään vanhalla lukiollani luennoimassa valokuvataiteesta. Kiitos Anne Jokinen, vanha kuvaamataidon opettajani, joka pyysi minua tekemään vierailun. Oli sydäntäsalpaavaa nähdä vanhat käytävät, joissa joskus pienenä untuvikkona unelmoin tulevasta. Jännitin, kun näin pienten lukiolaisten kasvot kääntyneinä minuun, valmiina kuulemaan millaista on olla valokuvaaja tai oikeastaan valokuvataiteilija. Tai oikeastaan, kuvataiteilija. Kun tunti loppui, annoin heille lahjana kymppikuvia omista töistäni. Kiitos että kuuntelitte ja kiitos Erkko-Lukio. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi kävelin aulan läpi kohti vanhaa ylä-astettani ja alas kuviksenluokkaa. Siellä taisin eräällä tunnilla päättää, että minusta tulee valokuvaaja tavalla tai toisella.


2018/08/25

Norja


1. Showcasing in Norway
2. Claire  

Olimme Norjan sydämessä, Hortenissa, näyttämässä valokuvia Photography Days 2018- tapahtumassa Valokuvakeskus Perin kanssa. Ensimmäinen matka valmiina valokuvataiteilijana.

On vaikeaa miettiä tulevaisuutta taiteilijana. Taiteilijana oleminen on etuoikeus - olen ihminen joka pohtii, miettii ja utelee päivittäin, ammatikseen. Mutta taiteilijana oleminen on hyvin erilaista muihin ammatteihin verrattuna, sillä taiteilijan vuodet ovat vaihtuvia, lainehtivia, outoja. On jännittävää nähdä, mitä tulevaisuus tuo syliin. Tällä hetkellä olen onnellinen.