2019
Kun kävelen mustassa pimeässä säässä syysilma luikerrellen hanskojeni läpi ja käsissäni musta laatikko, pohdin, mitä edes teen. Valokuvan tekeminen on outoa tutkimista. Kuvissa on aina vanhaa valoa. Samanlaista valoa joka hehkuu avaruudesta monien galaksien läpi maapallon observatorioihin. Perspektiivi vain on pienempi.
Valokuva on vanhaa valoa ja mitä kauemmaksi aikamme kuluu, sitä vanhemmaksi valo muuttuu kunnes pian katoaa. Siksi kai valokuva ei tunnu niin kauhean mielenkiintoiselta. Vanhaa valoa on joka paikassa jatkuvasti. Mutta emme me sitä näe. Ei kukaan katso lamppua ja totea "onpahan tuo vanhaa!" sillä ihminen on koko ajan tietoisuudessaan menneen ja tulevan välissä, nykyajassa, joka kulkee ja kulkee ja kulkee.
Tämä kaikki on niin eriskummallista. Keräilyä. Mitä varten keräillään? Saalistamisen vuoksi.
Tämä valokuvan avulla tapahtuva "saalistus" ei ole maailmasta "pois ottamista" kun vaikka silloin, kun ihminen poimii kukan. Kun kukka poimitaan, silloin sen maailma on riistetty. Muokattu teolla. Valokuvalla poimitaan asioiden tietty nykyhetki, joka katoaa valotuksen jälkeen. Se aikaansaa tunteen ikuisuudesta. Hetket eivät voi olla ikuisia. Miksi sanotaan "ikuistin hetken"? Se ei ole totta. Hetki vain poimittiin, se oli ja se meni.
Valokuva on veden pinta, mutta pinta liikkuu meissä. On laineiden liikettä, syvää epäselvyyttä. Joten miten pysähtyä valokuvan kanssa totuudellisesti? Voiko niin edes tehdä?
Ja tärkeimpänä: onko sillä enää mitään väliä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti